Tänään pikkusisko muutti poikaystävänsä kanssa yhteen toiselle paikkakunnalle. Tarjosin muutto-apua, mutta se ei kelvannut. Tai sille ei ollut käyttöä. Tämän 3 kuukauden aikana on tapahtunut paljon kaikenlaista. Itselläni menee hyvin, mutta muutamalla tuntemallani ihmisellä ei niinkään. On se vain niin jännä, että jos minä yritän auttaa niin apu ei kelpaa, ja sitten kun mie tarvitsen apua, nii saan sitä vaikka väkisin! Se tuntuu vain niin oudolta! Mutta kai se vaan on niin, että jotkut ei osaa ottaa apua vastaan? Joulun jälkeen taas retkadin lenkkeilyyn.. 2-4 kertaa ulkoilen 2-4h yhteensä, eli yksi lenkki = yksi tunti. Ja tästä on tullut jo tapa, koska työttömänä en keksi mitä tekisin yksin kotona, ja töitä ei tunnu olevan missään! Voi tätä meidän yhteiskuntaa sanon minä. No kai se olis taas haettava samat paikat uudestaan niin kauan kuin nappaa, tai sitten paikkakunnalta muutto muualle, jospa parempi onni olisi muualla? No olen tässä jo pitemmän aikaa pohdiskellut muuttoa kaverinkaa.. Saa nähä, kaikki nyt kyl riippuu ihan siitä, että saako hän opiskelupaikan vai ei. Mutta sitten toisaalta, en mä täältä pääkaupunkiseudulta tahtois muuttaa pois, ku oon koko ikäni täällä varttunut. Kaikki suunnitelmat on miten sattuu. Tänään mä oon toista mieltä, huomenna saattaakin mieli  muuttua jne.. Miksi elämän pitää olla niin vaikeaa?