Mä varmaan saisin suuttua niin kovasti, että huutaisin ääneni käheälle. Tai sitten ihan vain antaisin asian olla. Unohtaisin sen. Tää viimeinen vaihtoehto kuulosti paljon paremmalta 12 -vuotiaan mielessä, mutta tänäpäivänä ei niinkään. Mä en muista sun ääntä, en kasvoja tai sitä minkälainen olit. Ja kaikista ihmisistä sinä pyydät miesystävääsi soittamaan kuulumisia kuopukselle. Ja sitten esikoiseen, eli minuun et aijo edes ottaa yhteyttä! Neljä pitkää vuotta.. Neljä!!! No ei se, että oltais muutenkaan oltu mikään ihanneperhe tai mitään, mutta kai mä saan olla utelias? Miksi et ole ottanut yhteyttä? Suutuitko jostain? Vai tuliko viinan käyttösi tielle, ja häpeät itseäsi vielä enemmän sen takia? No varmasti häpeätkin, en yhtään epäile sitä. Kaksitoista vuotiaana minä en ajatellut miten paljon pystyin sanoin sinua satuttamaan. Pahensinko juomistasi vielä kenties enemmän? Mutta syy ei ole minun, ne ovat sinun sormesi jotka pullon kaulaan tarrautuvat, se on sinun suusi johon kaadat juomasi. Minä en tee mitään, tämän kaiken vain ja ainoastaan sinä teet sen ihan itsellesi. Minulla ei ole osaa tai arpaa tähän ongelmaan! Ei kai varmaan koskaan ollutkaan?! Tai mitä nyt olen kuullut muilta sukulaisiltani.. Ja mä syytin itseäni lapsena todella pitkään siitä, että sinun juomisesi olisi ollut jotenkin minun aikaansaannosta, minun syytäni. Tänään en syytä itseäni, syytän siitä sinua. Sinä päätit juoda, sinä päätit kadota, sinä päätit unohtaa omat lapsesi. Enkä tarkoita sitä, että unohtaisit meidät nimiltä vaan sen että päätit hylätä meidät jo lapsina ja häipyä. Ja ei sovi unohtaa miten paljon pompit kuin jojo, eka tulet ja samantien häivyt. En halua sinunlaistasi äitiä. Kukaan ei ansaitse tuollaista äitiä! En ole täynnä vihaa, vaikka blogimerkintäni saattaakin kuulostaa siltä. Olen vain väsynyt siihen miten ihmiset vain tulee ja menee. Ja perheellä ei ole kokonaista painoarvoa. Mun perheestä, mun lapsuudesta puuttui äiti. Ja puuttuu vieläkin! No lapsuus on kuitenkin jo eletty, joten ei siihen enää takerruta. Mä en sinäänsä pelkää sitä, että törmäisin äitiini vaan sitä että mitä helvettiä mä sille sanoisin jos se minulta tulisi kysymään jotain. Vastaisinko a.) puhu kädelleni b.) nytkö me ollaan väleissä? c.) missä sä oot ollu? vaiko d.) ihan hyvää! No joku päivä tämäkin keskustelu tulee eteen joko hyvällä tai pahalla tavalla. Aina on joku tai jokin joka tulee ja vetää meidät tilanteeseen jossa täytyy puhua kasvotusten. Tai sitten pahimmassa tapauksessa joudun menemään hänen hautajaisiinsa. Ja sekin tulee eteen jossain vaiheessa, ikävä kyllä.. No mä en aijo juhlia joulua äidin kanssa, tai viettää muita juhlapäiviä. Ja silti mua kiinnostaa kovasti se mitä hänelle kuuluu kaiken tämän jälkeenkin?! Onks mussa jotain vikaa??? Viiraako mulla päässä, vai onko mulla vain ikävä häntä? Paljon kysymyksi, mutta ei vastauksia! Mut tällä hetkellä mua ei sinäänsä kiinnosta mitä se tekee, kenen kanssa se on tai mitä sille edes kuuluu. Koska hänellä on tapana vain pettää lupaukset, tuottaa mielipahaa vaikkei hän sitä itse edes pahalla tarkoita ja muutenkin valehtelee päin naamaan. Joten haluanko mä joskus vielä ollakin hänen kanssa yhteyksissä? Haluanko?! Tällä hetkellä ehei ei kiitos! Mä tiedän mitä alkoholi tekee aivoille, mä tiedän miten ihminen muuttuu ajansaatossa vain pahempaan suuntaan. Joten mua ei kiinnosta. Ja ehkä se on parempi näin päin, kuin se että lainaisin rahaa sille ja itse masentuisin. Jotkut äidit ei vain ole äiti-ainesta! Ja mun äiti sattuu olemaan mätätapaus, joka vahingossa puraisi kiellettyä hedelmää. Ihmiset muuttuu joko hyvään tai huonompaan suuntaan.. Toivottavasti minusta tai sisarestani ei tule koskaan äitini kaltaista henkilöä. Mutta mulla tuskin on siihen mitään syytä huoleen, koska meillä muilla menee ihan hyvin ilman tätä yhtä henkilöä, piste. :)