Eilen mä juttelin yhden sukulaisen kanssa myöhään illalla puhelimessa. Ja puheen aihe kääntyi yks kaks meille kummallekin erittäin rakkaaseen henkilöön. Oon monesti miettinyt teenkö väärin, kun olen valmistautunut odottamaan pahimpaa tietoa jo monen monta vuotta.. Minusta tuntuu siltä, kuin joku ois imenyt mun muistot tästä henkilöstä josta monet vain puhuu ja ihmettelee. Ja eilen, tosiaan se puhelinsoitto, tuntui tavallaan tosi lohdulliselta tietää etten todellakaan ole ainoa tässä suvussa joka vain odottaa että jotain tapahtuisi. Oli se sitten hyvää taikka pahaa. En vain jaksa uskoa, että hän ottaisi itseään niskasta kiinni. Eikä ihmeitäkään ole tapahtunut! Joten se mitä odotan tapahtuvan hänelle, jota en todellakaan toivo tai manaa niin kyllä se ajatus kuolemasta käy aina välillä mielessä. Ja se ei oo helppo asia, joka pitäisi hyväksyä. Multa tänään kysyttiin kylässä, että olenko katkera tai kenties jopa vihainen tälle henkilölle? Oikeesti, mitä tähän voisi vastata taikka edes sanoa? Mutta pohdittuani hetken verran, tulin siihen tulokseen että mä en ole nähnyt häntä moneen vuoteen, ja toivoisin etten jatkossakaan välttämättä näkisi ellei olisi pakko. Siis toki jos tää henkilö haluaisi muuttaa välejä, niin voisin jopa suostua parantamaan välejä häneen. Mutta mulla on vaa paha aavistus, ettei tämä ajatus tulisi ikinä päivänvaloa näkemään. Alkoholi tuhoaa ihmisen, kuin ihmisen jos käyttämisestä tulee arkipäiväiseksi touhuksi.. Ja sama rumba jatkuu.. Luvataan muuttua ja hetken ollaan kuin ihme olisi tapahtunut, ja heti kun ja jos tapahtuu jotain negatiivistä tai pahoja tapahtumia niin on heti valmiina ässä hihassa, (syy) ratketa juomaan! Mulla meni poikki välit, koska en enää jaksanut enää katsoa miten läheiset vittu soikoon satuttaa ja nyt en oo enää ainoa joka ajattelee näin. Eikä se tee minusta surkeaa tai huonompaa ihmistä, jos henkisesti valmistaudun siihen tosi asiaan, että tää henkilö kuolee jossain vaiheeessa pois.. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin, mutta joskus läheisiltä loppuu vain voimat ja valmistautuu odottamaan pahinta. Mä toivon ja rukoilen ihmettä, että hän ei kuolisi alkoholin takia! Se että mulla meni välit poikki häneen, niin älkää tulko mua tuomitsemaan siitä. Mä tein kaikkeni, mä yritin etsiä vastauksia, mä oikeesti halusin korjata välini. Mutta nytten se tuntuu mahdottomalta ja etäiseltä asialta! Ehkä on vaa parempi antaa asian olla, ja ajan kanssa koittaa ikävät muistot unohtaa.