Meillä jokaisella on omat arpemme taisteluista. On asioita jotka satuttavat yhä, enkä minä aijo sanoa tai väittää että ymmärtäisin paremmin jonkun tuskaa. Sillä enhän minä ymmärrä, mutta eivät hekään. He voivat sen vain kuvitella miltä minusta tuntuu. Ja niin minäkin voisin. Kuten sanoa asioita: ''Ei hätää, pääset sen yli, tai kyllä minä ymmärrän sinua''. Voin sanoa pelkkiä kliseitä fraaseja vain lohduttaakseni muita. Ja se toimii. Tulee lämmin olo, fiilis ettei ole yksin tämän asian kanssa. En koe olevani vahvimmillani ihmisten seurassa, koska silloin on laskettava suoja alas ja hyväksyttävä arvet, sekä saada niitä mahdollisesti lisää. Se miten haluan, että minua kohdellaan niin minunkin on kohdeltava heitä samalla lailla. Jos en pysty hyväksymään ihmisiä, niin sitten minut voit laskea pinnallisten ihmisten joukkoon! Itse en pidä itseäni pinnallisena, mutta olen sen puolen huomannut että minua luullaan sellaiseksi. En minä ole. Enkä ole ikinä yrittänyt selittää sitä muille. Eikä ihmisiin noin vain tutustuta. Tai ainakaan minä en, paitsi ellen ole lyönnyt päätäni aamulla pahemman kerra johonkin. Mutta se on jännä miten ihmisiin voi tutustua. Ja tietty siinä on riskinsä.. Joskus se johon eka tutustuit onkin sitten myöhemmin ihan jotain muuta! Esim. Mulla oli ihana ystävä hetken aikaa yläasteella, kun olin semmoinen piilokapinoiva teini. Sanotaan näin, että yläaste ei ollut mitään hehkeetä aikaa mulle, päin vastoin se oli täys Helvetti. Uhkailua, kiusaamista, haukkumista, ja suosion menettämistä. Jopa opettajat pitivät minua henkisesti sairaana, kun kirjoittelin itsemurharunoja tai kuolemaan liittyviä juttuja pieneen vihkooni. Mutta en kertaakaan alentanut sille tasolle, että satuttaisin itseäni fyysisesti. Ei. Minusta ei ole siihen, eikä ole nytkään! Mitä järkee on viilellä jollain leipäveitsellä, tai terotetulla lyijykynällä? Poistaako se hetkeksi sen ahditan kivun ja mieltä painavan tuskan? Jotkut sanoo saavansa kivusta mielihyvää, miusta se on tyhmä väite, mutta voi asia olla näin. En toisin ole itse kokeillut, enkä tule koskaan kokeilemaankaan. Meillä kaikilla on velvollisuus puuttua tälläiseen touhuun, jos lähipiirissämme joku tekee näin. Vaikka miten pahalta se tuntuukin, tai tulis semmoinen vasikka-olo, niin silti! Ihmiset voi olla heikkoja tiettyyn pisteeseen asti ja sitten se pato sisällä murtuu maantasalle. Ennen tätä kuitenkin kannattaa kysyä, että kannattiko se. Jotkut ihmiset rukoilee saavansa toisen mahdollisuuden, muttei kuitenkaa sitä saa. Ja sitten jotkut toiset toistaa sen saman teon, jos ensimmäisellä kerralla epäonnistuu. Masennus voi alkaa ihan milloin tahansa, ja sen tietää varmasti jokainen. Syy miksi kirjoitan tästä, on hyvin yksinkertainen. Mä tunnen monta henkilöä jotka ovat masennuksen kovassa kourassa vankina. Masennus voi lähteä hyvin vaikkapa ulkonäöstä, eka on vaa paineita että näyttääkö hyvältä. Myöhemmin se voi johtaa vakaviin ongelmiin, kuten syömis- sairauksiin, itsetunto- ongelmiin, rikoksiin. Kaikki liittyy toisiinsa. Jopa vääränlainen seura voi tuhota tulevaisuuden. Periaatteessa ihan mikä tahansa voi laukaista masennuksen. Se on vain ajankysymys milloin joku tai jokin laukaisee sen. Ja sitten se on menoa, yhtä vuoristorataa ylä- ja alamäkineen! Ja kukaan ei ole turvassa masennukselta. Jos joku sanoo ettei ole koskaan masentunut, niin silloin hän joko valehtelee tai kokee sen sitten joskus myöhemmällä iällä. Ja mitä nopeämmin siihen puuttuu, niin se voi jopa pelastaa henkiä! Mä pelastin jo yhden. Ja toivon etten joudu pelastamaan enempää.