Kelaan aika paljon muistoja.. Niitä jotka avaavat kyynelhanat auki ja ''pum''! Taas on kauhee raivoitku kohtaus päällä. Nyt vanhemmiten oon jo oppinut hallitsemaan itseni. Pidän kaiken sisällä, vain ja ainoastaan kerron parhaille kavereilleni syyn huonon olon aiheuttajista. Hyvä asia on kai se, etten juo alkoholia, en viiltele tai käytä huumeita. Saan siitä aina kuulla hyvää kritiikkiä, mutta sitten kun itse yritän auttaa muita, joilla on nuo luettelemani ongelmat. Niin he väittävät etten vois mitenkään ymmärtää heitä. Se on totta! En voikkaan ymmärtää, mutta ymmärrän varsin hyvin miltä tuntuu, kun perhe hajoaa, joutuu lastenkotiin, koulukiusaamista jne.. Saan kai kiittää omaa onneani, etten ole vajonnut masennuksen pohjavirtaukseen. Tietenkin kausittain ihminen masentuu syystä tai toisesta, niin myös minäkin, mutten anna sen tunteen hallita liian pitkää itseäni, koska pelkään menettäväni otteen elämästäni. Nyt nuorena aikuisena olen tavallaan erakoitunut ystävistäni, joko ystäväni opiskelevat, ovat töissä tai heillä ei ole yksinkertaisesti aikaa minulle. Tottakai se tuntuu siltä, kuin olisi jäänny kaikesta kivasta pois, mutta syy on myös minussakin. Miksen yritä enää niin kuin ennen? Miksen etsi kännykääni ja soittaisi kysyäkseni esim. leffa seuraksi tai kahvelle? Joskus soitankin, mutta yleensä kun soitan niin tiedän kieltävän vastauksen. Mutta onneksi on fb olemassa! Tulisin kerta kaikkiaan hulluksi, jos en saisi minkäänlaista kontaktia parhaisiin ystäviini, sekä perheeseeni. Olen vain kiitollinen, että he ovat olemassa. Muuten maailma olisi tyhjä paikka elää.