Olin ennen hyvinkin anteeksi-antavainen, empaattinen typerys. Nykypäivänä harkitsen kahta kertaa kauemmin annanko vain enkö anna anteeksi, tai myönnänkö vai enkö myönnä olevani pahoillani.. Loppujen lopuksi se olen minä joka päätyy kuitenkin pyytämään anteeksi, sillä en yksinkertaisesti kestä katsoa niitä jotka itkevät. Onko sillä edes enää niinkään valiä kumpi sanoo olevansa pahoillaan, tai kumpi pyytää ensimmäisenä anteeksi?! Ei näköjään! Jos olisi, nii en varmaan olisi tässä tilanteessa? En pyytelisi anteeksi turhaan, ellen olisi sanonut jotain sopimatonta tai tunteita loukkaavia solvauksia. Ja sitten mulle tullaan sanomaan sellaisia, ja mun täytyy olla se joka pyytää ensimmäisenä anteeksi, koska satun olemaan tälläinen.. Mutta nyt on tullut eteen tälläinen tilanne, ettei mun anteeksipyynnöt kelpaa, tai se että antaisin anteeksi muttei kelpaa! En enää vain tajua.. Se on varmaan ihan sama mitä sanon eräille henkilöille, ne ottaa kuitenkin nokkiinsa kaiken sanomani.. Ja sitten kun päästään sopuun niin ei kestä kovin kauaakaan. Niin taas uusi Helvetti pääsee irti! Pystyin ennen antamaan anteeksi sinisilmäisesti, katsoin sormien lävitse. Ajattelin, että tää on viimeinen kerta kun annan anteeksi tälle ja tälle henkilölle. Mutta turhaan, minuahan tässä käytettiin hyväkseen! Yritin olla kaikille ystävä, hyvä perheenjäsen, luotettava henkilö. Näköjään minun tunteilla, minun ajatuksillani, minun sydämelläni ei ole niinkään väliä? Olenko vain ilmaa näille eräille, vai miksi he käyttäytyvät minua kohtaan näin? Luulevatko he, että olen tunteeton? Kyllä, minuun sattuu aivan perkeleesti. Miksei kukaan tunnu sitä huomaavan? Enää en ole sellainen jonka lähelle pääsisi tuosta noin vain, enää en ole sellainen joka pyytelee anteeksi heti ensimmäisenä koska pelkään jääväni yksin! Ei. Enää en vain ole sellainen!!! En suostu olemaan! En halua, että sydäntäni poljetaan yhtään enempää maahan, en halua kokea sitä samaa tuskaa jonka koin yläasteella. Jos minun tunteeni eivät tälläisinä kelpaa, niin miksi te vielä roikutte minussa kiinni? Tein selväksi asiani, ja teen sen uudelleen. Laadin omat säännöt. Päästän lähelle vain ne, jotka sen ansaitsevat. Ja jos minut petetään jatkuvasti, nii sitten voi yhtä hyvin sanoa näkemiin! Se mitä yritän tässä sanoa on se, että älkää polkeko ystäviänne maahan, tai ottako itsestään selvyytenä!!! Nimittäin meillä ystävilläkin on tunteita, siinä missä teillä muillakin. Jos pitää satuttaa, nii miksei voi yhtä hyvin katkaista ystävyyttä siihen pisteeseen? Näin mä aijon tehdä, en suostu poljettavaksi. En enää!!! No niin sainpas tämän kirjoitettua ulos. :)