Yritän rohkaista, mutta välillä se on vaikeaa. Pitää pysyä lujana ja samalla hyvinkin ymmärtäväisenä. Luulin jo hukanneen paloja itsestäni, sen heikkouden, fobian. Sinä peilasit, itkit hartaasti siellä bussipysäkillä, metron tapahtumat järkyttivät. Lohdutin. Tuntui, kuin olisin lohduttanut itseäni. Heikko, särkymäisillään, silmissään himmentynyt ilonpilke.. Tuttuja tunteita. Raskaita, mutta tuttuja. Sydäntä kirpaisee, kun ei voi auttaa pelkotilan ohi, pakko pysyä paikoillaan ja sivusta katsoa. Auttavatko puheeni? Olet minulle, kuin perheenjäsen, enkä voi katsoa sivusta tai haukkua miten tyhmää on pelätä pimeää ja juoppoja, koska näen kadonneen itseni hänessä! Olet vielä nuori, ja uskon että löydät tavan päästä fobiastasi ehkä jopa eroon tai vähintään elämään sen kanssa. Säikähdin toden teolla, kun katsoit itkuisin silmin minuun ja kysyit miten minä pystyn olemaan näin hillitty ja rauhallinen, etkö pelkää? Vuosia sitten olisinkin pelännyt, ja pelkään kai vieläkin (ainakin pikkuisen). Kerroin sen. Puhuminen helpottaa, halaaminen vielä enemmän. Minulla ei ollut nuorempana ketään kelle avautua, ennen kuin muutin lastenkotiin.. Siellä ongelmiini vasta purauduttiin ja monen vuoden toipuminen sai alkaa. Olen vieläkin rikki, tuskin koskaan parannun täysin ennalleen, mutta mitä vanhemmaksi tulin, ehdin jo unohtaa ne pahimmat pelkoni. Tänään näin miten ystäväni itkee pelosta ja itse seuraan heikkona sivusta. Sanotaan, että haukotus tarttuu, mutta.. samoin tarttuu pelkokin! Joten kysyn nyt teiltä, mitä te pelkäätte? Ja onko pelolla olemassa ikärajaa, milloin se vähitellen katoaa tai jää paikoilleen itämään? Mitä pelko on? Miksi me pelkäämme?