Vaikeus on molemminpuolinen. Ja tottahan se on, jos otetaan mahdolliset tunteet huomioon. Kiitos ystävän ja työpäivän pohdiskelut. Minun ei tarvitse olla mitään mitä en ole. Tänään naurettiin, tänään kyyneliä valutettiin, tänään ymmärrettiin nekin asiat, jotka eivät käyneet välttämättä järkeen. Miksi rakkauden myöntäminen on vaikeaa? Miksi aloitteen kanssa sanat takertuvat kurkkuun? Miksi rakkauskirje pysyy valkoisena? Jotkut sanoo, että miehen on aloite tehtävä! Väärin! Voihan naisetkin tehdä. Rakkauden pitäisi olla monipuolinen, ja silti se ei välttämättä ole. Jotkut hakevat ihan jotain muuta, mitä kumppani hakee. Tämä on sivullisena nähty, ja sekä myöskin omissa nahoissa käyty. Parempi pysyä vain ystävinä, näin sanon kaikille ehdokkaille. En halua riitoja, en turhia kompastuskynnyksiä, en riskejä jotka voisivat tuhota kaiken tärkeän. Mutta ei se sitä tarkoita, etteikö voisi silti yrittää rakastumista. Minä en vain sitä tarpeellisena näe, en ainakaan tänään, tuskin huomennakaan. On totta, että rakastumiseen tarvitaan kaksi-osapuolta. Ja sitten on yksipuolinen vaihto-ehto. Kumpi näistä kannattaa valita? Pelkään satuttavani toista ja itseäni. Ja kammassakin on sama varjopuoli. Satutetun jäämisen pelko. Nostan pinkkistä talvipipoa niille, jotka ovat onnensa löytäneet. Se vaatii rohkeutta, huolenpitoa, välittämisen tunnetta, rehellisyyttä, kyyneleitä, riitoja jotta kahden ihmisen jakama rakkaus kestää ja jaksaa tulevat talvet, sekä menneet kesät.