En oo ollut pitkään aikaan näin tyytyväinen itseeni. Vaikken ole saavuttanut elämässäni kovin paljoo, niin nyt tuntuu että ympärilläni olevat muurit ovat murtumassa pois. Nyt on semmoinen olotila, että mikään ei ole mahdotonta! Vaikka se varmaan johtuu siitä, etten ole ollut yhteydessä toiseen biologiseen vanhempaani yli neljään vuoteen. Ja olen onnistunut hyväksymään sen tosiasian/faktan menneisyydestäni, ettei mun tarvitse enää ikinä palata siihen pisteeseen, joka kerran sai mut melkein kuihtumaan pois. No en ole niin heikko mitä olen tähän asti aina luullut itsestäni, mutten ole myöskään vahvakaan vaikka monet ovat niin sanoneet. Mulla on vielä paljon opittavaa! Nyt menee ainakin vielä hyvin, mutta miten kauan tämä kaikki hyvä kestää? Vaikka olen jo oppinut pahat asiat käymään läpi. Se prosessi on pitkä ja vaatii paljon hermoja pysymään kasassa. Voi, ette arvaakkaan miten paljon haluaisin vain mennä sanomaan tälle perheenjäsenelle suorat sanat, pistää luun kurkkuun! Mutta tilanne on mikä on. On opittava vain hyväksymään ne tosiasiat, ne vaikeimmat. Muuten ei voi elämässään eteenpäin kulkea. Vai voiko? Onko kuljettava loputonta kehää? Eikä se ole mun syy, ettei mun vanhemmista toinen ole ollut elämässäni paljoakaan läsnä.. Tulee ja menee, perustaa toisen perheen.. Ja mun blogi kuulostaa varmasti siltä, kuin sitä kirjoittaisi angstaava teini. No ihan tiedoksenne, täällä ruudun toisella puolella kirjoittaa ihan nuori aikuinen nainen. Kuulostaapa hyvin aikuismaiselta tuo äskeinen lisäykseni.. xD En todellakaan koe olevani aikuinen! Vaikka voisin toki yrittää hieman aikuistua ja lopettaa päätäni vaivaamasta sellaisista ongelmista jotka ei niinkään kuulu minulle, tai ole minun omia ongelmia. Mut minkä mä teen? Mut on kasvatettu pitämään huoli sukulaisista ja ystävistä. Vaikka olisin kuinka eksyksissä, en ole koskaan halunnut viedä henkeäni ellei teinivuosiani lasketa. Joskus nuorempana saatoin ajatella, että maailma olisi parempi paikka ilman minun kaltaistani jne.. Mutta siitä on jo vuosia aikaa, tai no.. viimeset 7 vuotta! :D Olen ehkä vähän kasvanut? Ehkä sittenkin vain vähän.. No ainakin sen verran ettei, mulla ole aikomusta kuolla kenenkään takia! Jos jollain on mua jotain vastaan, niin tulee sen sitten sanomaan mulle. En mä nyt sentää kaivoon hyppään. Tällä asenteella olen ne viimeset vuodet mennyt. Ja parhaani mukaan olen myöskin yrittänyt auttaa ystävääni, jolla menee nyt aika hurjan huonosti. Kai se luulee, etten mä mukamas huomaa sen omatuntoa kun se vain kokoajan angstaa kuin mikäkin lissuteini goottivaatteissaansa. (Toivottavasti et lue tätä).. Mutten todellakaan aijo pyydellä anteeksi. Voit rypeä ihan älyttömässä teini-angsti-vaiheessasi joka on kestänyt viimeiset 4 vuotta, siitä vain! Ei mulla käyny kuin viimeset triljoona kertaa mielessäni, että katkaisen välini lopullisesti mutta.. En mä vaan voi! Joten ole rauhassa, en mä aijo sua hylätä ystävänä. Vaikka välillä tekisikin mieli.. No ehkä joskus, ei sitä tiedä, ehkä sä katkaisetkin meidän ystävyyden kokonaan eikä sen ''katkaisijan'' tarvitse olla minä. Ehkä.. No toivotaan ettei siihen pisteeseen tarvitse ikinä mennä! Ehkä meidän rukouksiin on jo vastattu.. Pitää olla vahva, vaikkei se aina siltä tuntuisikaan. :)