Olen elämäni aikana ollut aika onnekas. Saanut ihania ihmisiä ympärilleni, tutkintokin takataskussa, nähnyt valoa pimeän tunnelin päässä. En ole niin yksin, vaikka välillä niin luulen. Lapsuudessa on ollut ylös- ja alamäkiä. Yritän niin kovasti olla läsnä muiden elämässä, että välillä unohdan sen mitä itse haluan! En osaa olla itsekäs (luovutan helpolla), olen lempeä, liian kiltti, suutun tosi usein mutta harvoin kiehun yli. Osaan olla tyyni, jopa sellaisissa tilanteissa kun saisi näyttää pelkonsa. Olen se vankkumaton muuri, jonka sydän on titaania. Kumpa olisikin.. Se murtuu, se halkeaa, välillä en saa henkeä eikä itku auta asiaa. En muista mitä ihastuminen tarkoittaa, onko se perhosia vatsassa? -Saatan toki jonkin aikaa ''hehkuttaa'', henkilö sitä ja tätä, mutta jonkin ajan kuluttua en muista koko henkilöä. Ja olen taas se sama tylsimys, jonka jutut vielä kaveripiirissä luistaa. Mutta sitä en tajua, miksi ihmiset tulevat kyselemään tai toteavat sangen kauhistuneen näköisinä miksei minulla ole ketään! Miksi pitäisi olla? En taida haluta ketään, vaikka välillä tulee semmoinen tunne, että hei miksen minäkin voisi elää onnellisemmin jonkun kanssa? Mutta minähän olen onnellinen, enkä taida tarvita ketään. Yksi ihastus vuodessa riittää sen muutaman viikon ajan ja sitten taas kuljen avoimmin mielin yksin tai no ystävien kanssa. :)