Päädynkö ystävieni unohdettavaksi, vaikkei asia olisi niin? Katson kokoajan olkapääni yli, pelkään menettäväni ainoat sosiaaliset taitoni. Kyllä heidän pitäisi tietää, että minuun sattuu jos lupauksia ei pidetä. Tietenkin nostan pääni pystyyn ja jatkan elämääni, mitä muutakaan voisin tehdä tässä tilanteessa? En halua jäädä varjoon, mutta kai se on vain pakko?! Kyllä minäkin kohtelen samoin, mutta pyydän aina anteeksi ja yritän oikaista virheeni ettei enempää vahinkoa syntyisi. En ole täydellinen ystävä. Kuka meistä muka olisi? Tiedän, että heillä on kiire, niin on myös minullakin ainakin ma-pe, koska käyn töissä. Jos se tekosyyksi lasketaan? Ollaan monesti lupailtu, että nähtäisiin, missä on tapaamiset? Missä on pitkään kaivatut juttelun aiheet? Kohta en osaa jutella teille, en tiedä mitä kertoa tai mistä edes aloittaisin kertomaan! Ja sitten minulle valitetaan? En mie teitä käskenyt pitämään suitanne kiinni, vai käskinkö? Mutta aina, kun näemme sydämeni reagoi oudosti. Se hakkaa niin kovaa, että välillä on pakko pysähtyä, ihmetellä. Ja heti, kun tiemme eroavat, tahtoisin itkeä. Aivan sama halaisiko kukaan minua, kyllä sekin oloa hieman parantaisi. Olisin vain otettu, jos joku kavereistani sanoisi myös ''ikävä tulee'' tai ''nähdään pian.'' Kumpa näkisin taas teitä, on vain niin haikee/surku olo, kun puhelinkeskustelut ei kauaa kestä. I miss you all.<3