Miksi loukkaanun usein miten herkemmin? Miksi en kestä haukkuja jotka kohdistuvat minuun? Miksi minun pitää paeta tilanteita, tai vain niellä ne sellaisinaan kuin ne ovat? Minua kohdellaan kaltoin, mutta en jaksa vittuakaan välittää siitä. Toki se ottaa päähän, miksei muka ottaisi?! Se lannistaa, se vie henkisiä voimia, saa enemmän ajattelemaan negatiiviä muistoja ja kokemuksia. Ruokkii itseään yhä enemmän, kun sitä ajattelee! Minun on vaikeampi luottaa, koska saan siipeeni. Oli se sitten työpaikalla, suhteessa, kaveripiirissä jne.. Teen jotain ja saan maksaa siitä, vaikkei aina syy olisikaan minun. Loukkaannun, koska minua on satutettu. Loukkaannun, jotta myöskin parannun. Syytän heitä ja he syyttävät minua. Sellainen on elämän kiertokulku, ja joskus sen ei pitäisi mennä niin.. Mutta se menee. Ainoastaan voin vältellä tälläisiä tilanteita, en halua uida omassa masennuksessani, ketä se muka hyödyntäisi? Ei ketään ja silti otan kaiken niin henkilökohtaisesti itseeni. Välillä tuntuu, kuin hukun tähän kierteeseen. Ensin ollaan ihania ja sitten myöhemmin ilkeitä! Minua on koulittu koko elämäni ajan. Olen vahva tai niin muut minulle yhä uudelleen ja uudelleen hokevat. Kai se on pakko uskoa? Mutta miksi ajatukseni käyvät silloin tällöin itsemurha-aatoksissa? Minulla on kaikki hyvin, en tajua ja se on hämmentävää!!! Perheessäni ei ole mitään vikaa (jos yhtä henkilöä ei lasketa), töissä joskus lannistaa oleminen tietyn henkilön takia mutta kestän sen, ja muuten elämä rullaa just niin hyvin kuin vain voi olla, paitsi ystävät katoavat näköpiiristäni. Toki pidän heihin yhteyttä, joskus se tuntuu vain olevan yksipuolista hommaa.. Mutta jomman kumman sekin on tehtävä, joko minun tai heidän! Vihaan itsessäni tätä piirettä, itken liian helposti tai masennun. Eikä se johdu ympärillä olevista ihmisistä, vaan minusta. Luulisin. Minua ei opetettu vahvaksi, opettelin sen taidon yksin ja mitä se maksoi?! Jonkinlaisen yksinäisyyden. Tiedän, että minua rakastetaan mutta joskus en vain näe sitä.