Tänään nukahdettuani fyysisesti raskaan työpäivän jälkeen, näin unta hellyydestä. Herättyäni, hyvä etten räpytellyt kyyneleitä. Kaipaan niin paljon sitä silittelyä päälakeeni, ja sekä miten joku kysyy vointia. Ei sen tarvitse olla sen kummempaa. Ja joskus muistelen niitä hetkiä, kun asuin lastenkodissa. Sitä miten sain nojata ilta myöhään jonkun olkapäätä vasten ja nukahtaa siihen. Ja sitten se henkilö naurahtaa ja sanoo ettei siihen kannata nukahtaa, että sänky on sitä varten missä nukutaan. Mutta nyt, kun asun yksin niin ei täällä ole ketään. En ole pahemmin edes ajatellut kaipaavani hellyyttä sen jälkeen kun muutin omilleni asumaan, ja vasta nyt tajusin että rakastan suorastaan sitä miten minua paijataan. Kaipaan myös syvällisiä keskusteluja ihan oikeiden ihmisten kanssa, keskusteluita jotka voisivat kestää aamuyöhön asti, mutta olen nuoruuteni jo melkein elänyt (en ihan). Kaverit enää harvoin edes käy kylässä, vielä harvemmin jäävät yöksi. Ja aina, kun he jäävät.. Se on parasta aikaa mitä tiedän! En välttämättä saa huomiota heiltä, (en sellaista mitä haluaisin), mutta se ei haittaa. Saanpahan jutella sitten joskus (harvoin) yö myöhään ja nauraa sydämeni kyllyydestä. Sekä toivottaa aamun pikkutunteita hyvää yötä.