Hyvää huomenta/päivää! Kaunis päivä? Itse en muista monelta menin tänään nukkumaan, viimeisen viestin mukaan kello oli 2:26.. Mutta koneen suljettua kiinni, silmät pysyi miulla vielä auki. Ajattelin edellistä blogimerkintääni ja sitä mitä sinne lisäisin? Olen huomannut, etten osaa kaivata ketään, haaveileminen paremmasta tuntuu lähes tulkoot mahdottomalta. Ei ole haaveita, ei unelmia. Sanon tekeväni asioita, mutta teenkö? Ehkä yhden tai kaksikin saatan toteuttaa, mutta mihin jäävät loput toteutettavat aikomukseni? Puolitiehen? Unohdan ne? Vai kenties ruokin haaveillani muita? Ei olisi ensimmäinen kerta, jos niin tekisin. Kuka minua inspiroisi? Oikeasti en tiedä. Voin saada hullun päähänpistoksen, mutta pelkään mitä siitä tulee, minne se lopulta veisi.. Minä jään puolitiehen. En ole se sama henkilö kuten ennen. Sori tää purkaukseni. En uskalla haaveilla, mutta yritän silti. Jonkun on pakko pitää silmät auki! Toisaalta, miksi minä edes yritän? Voisin ihan hyvin luovuttaa. Melkoista melankolista tekstiä, vai mitä? Kaikki viikonloppuni kuluvat, aika peseytyy huuhtoutumalla pois ja silmäni ovat usein miten väsymyksestä punertavat. Rakastan tarkkailla ihmisiä, katsoa sivusta kuin kulunut varjo. Nähdä miten he toisilleen hymyilevät, ja minä en. Minä seison täällä, omien sanojeni takana. Tämä voi kuulostaa huolestuttavalta, mutta olenko menettämässä ystäväni? Haluan olla heidän kanssa, mutta uusia asioita on tullut eteen ja minä en tiedä miten tässä pitäisi edetä. Olen onnellinen heidän puolesta. Minulle jää vähemmän aikaa, ja he jatkavat matkaansa. Pidetään lippu korkealla silti, ei sovi luovuttaa! Vaikka pelkään muutoksia, niin kuka nyt ei pelkäisi? Miten suhtautua tulevaan, miten käsitellä menneisyyttä? Tiedän etten ole ainoa joka painii yksinäisyytensä kanssa. Emmekö kaikki edes jossain vaiheessa tunneta lähes samoin? Viha satuttaa, ja satutetuksi tuleminen pelottaa! Särjettyjä lupauksia. Ja minä pelkään, että saan puhelinsoiton, jossa kerrotaan jonkun minulle tärkeän/läheisen kuolleen. Kaikki ovat liian nuoria kuolemaan! Mutta ei olisi elämää ilman kuolemaa. Me voimme aina haaveilla kuolemattomuudesta tai kuoleman jälkeisestä elämästä. Ehkä minun pitäisi laskea suojamuuriani hieman alas ja tutkia enemmän mitä ympäriltäni löydän. Olen liian ankara itselleni ja pelkään, että jossain vaiheessa taas joku muuttaa pois. Juuri tällä hetkellä kaikki ystäväni ovat isojen asioiden edessä ja minä tunnun olevan tiellä. Ette arvaakkaan miten turhauttavalta se tuntuu. En ole ulospäin suuntautuva ellei työssä/juhlissa ole pakko, en ole sitä sorttia joka ventovieraaseen noin vain tutustuu. Juoksen mieluummin häntä koipien välissä pakoon. Mutta isoissa yhteisöissä minun on helpompi hengittää. Haluan olla rohkeampi!!! Mutten kuitenkaan ole. Ja jos joku väittää, että ihminen voi muuttua sisältä päin, niin se ei pidä paikkaansa. Me voimme paikata ongelman, esittää ne hyvät puolet joissa olemme hyviä. Me voimme korjata käytöstä, olla roolimalleja mutta miten kauan? Miten pitkään? Voiko muutosta mitata? Ja millä sitä mittaisi jos se olisi mahdollista? Mittaisitko? Mittaisinko minä?! En luultavasti mittaisi, koska sillä ei ole merkitystä. Joskus muutokset ovat hyvästä. Ja joskus eivät. Se riippuu niin paljon ihmisestä. Eikä ikinä ole yhtä oikeaa vastausta.