On tapahtunut niin paljon, niin lyhyeessä ajassa. Välillä se kauhistuttaa, ja toisinaan se kiehtoo. Yksi puhelinsoitto voi saada henkeä haukkomaan, miettimään asioita eri valossa, eri näkökulmista. Ja toisinaan sitä tietoa ei voi vain sulattaa sormia napsauttamalla. Ei sitten millään. Ja vaikka kuinka haluaisin auttaa, niin en tiedä osaanko, voinko tehdä vielä jotakin? Nyt voin vain kuunnella ja tarjota olkapäätä. Tai siis osaan auttaa, mutta riittääkö apuni? Mietin nyt ihan hirveästi! Toisinaan, silloin kun itse olen pahassa jamassa käännyn heti puoleesi. Voin luottaa siihen, että minulla on edes joku ystävä olemassa kenelle voin avautua ja kertoa huolenaiheeni. Tietysti kaikilla on omat murheensa. Joskus eteen tulee seinä mitä ei voi kiertää, vaikka kuinka haluaisi.. Vaan! Siitä mennään sitten läpi, katsomatta taakse päin. Ja se mikä on tapahtunut jääpi historiaan ja minuutit sen kuin venyvät hitaasti eteenpäin. Tiedätkö, joskus ystäviin saa ja kannattaa takertua, jos on vaikea olla! Voi puhua, voi vain olla, joskus ei tarvita edes sanoja kertoakseen miten voi! Kun ystävilläni menee hieman huonosti, niin minä olen täällä. Ja sitten toisin päin, he ovat minua varten niin kuin vanhassa sanonassa: ''Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta''. Olemme vahvimmillaan silloin, kun emme tunne yksinäisyyttä ja voimme paljon paremmin. Ainakin minä itse henkilökohtaisesti nukun yöni paremmin silloin, kun tiedän miten muilla edes menee.