Joskus tuntuu, kun jäisin ulkopuoliseksi (ainakin töissä ja joskus kaveripiirissäkin). Enkö minä kuulu tänne? Ei ole helppoa katsoa sivusta, kun muut pitävät hauskaa.. Miksen menisi itse mukaan? Vaivaan näillä kysymyksillä pääparkaani. Yritän olla rohkea erilaisten ihmisten kanssa, mutta olenko vain sokea? Enkö näe miten siunattu olen, miten minulla sentää edes on molemmat vanhemmat elossa (toisin eivät ole enää yhdessä), miten ystävät pitävät puoliani silloinkin, kun olen kohdellut heitä kaltoin? Olen liian onnekas! Tiedän sen.. Ja pelkään tämän onnen katkeavan joku kaunis päivä. Mutta toisaalta osaan peitellä enemmän kuin hyvin ongelmani, olen mestari siinä. En edes puhu perheelleni missä mennään, mitä tapahtuu elämässäni jne.. En näe sitä niinkään tärkeänä asiana. Ehkä tämä kielii ihmisille sen, että miten heikko todellisuudessa olen. On totta, että olen haavoittuvainen. Mutta hei, eiks niinku me kaikki vähän olla? Haavoitutaan helposti sanoin ja teoin. Jos tämä onni katkeaa ja jäisin lopulta yksin syyllisyyttäni potemaan, niin en varmaankaan kestäisi sitä! Joka ilta pohdin miten kuolen, miksi pohdin tälläisiä asioita? En minä vain tiedä, ehkä Kuolema on vain niin kiehtova asia. Ja siitä tulee tehtyä runoa jos hieman tarinaakin missä päähenkilö lopulta kuolee yli-dramaattisesti rakkaansa syliin voitettuaan pahan tai onnistuu pelastaan rakkaansa uhraamalla itsensä. Ja sitten haaveilen sellaisia asioita, kuten joku kavereistani äkkiä toteaa jotain tosi nerokasta ja samalla typerää ja sitten mietin mahdanko nauraa vedet silmissä sille jutulle vai pysynkö ilmeettömänä? Olen jopa huomannut sen, että olen aika ilmeetön. Aina, kun kävelen ulkona en enää hymyile niin paljon. Töissä tulee joskus joltain huolestunut katse ja kysymys: Miksi et hymyile? En osaa vastata, hämmennyn kysymyksestä. Pohjilmiltani olen tosi kiltti, tai ainakin uskottelen itselleni niin. Olenko? Kavereitten mielenstä kyllä olen, pikkusiskon mielestä voisin hymyillä vähän enemmän ja muiden mielestä, nojaa jätetään heidät pois laskuista. Ihan kuin pitäisin jotain kirjaa siitä pidetäänkö minusta vai ei.. No voisin kyllä hymyillä enemmän, kun olen yksin, mutta kuka katsoo, kuka tarkkailee kasvojani? En minä ainakaan! ;D