Elämä on

Pohdin aika usein mitä salaisuudet ovat, mitä se kullekin tarkkoittaa, miksi pitää salata niin paljon muilta? Tunnenko häpeää, vai jakaako joku jotain tärkeää jonka saan kantaa harteilla kuolemaani asti? Entä jos murrun ja kerron eteenpäin..? Viime lauantaina sain taas kuulla uusia tarinoita menneisyydestä. Tiedätkö, se sattuu kun et kertonut minulle mitään näistä.. Miten sinua lapsuudessa kiusattiin, miten vanhempasi kuolivat tai miten ankara oma tätisi oli sinua kohtaan. Hymysi taakse kätkeytyy niin paljon salaisuuksia, saan vain tietää niistä vähän, pieniä hippusia, kuulopuheita, säilytettyjä lippulappusia.. Alan pikkuhiljaa oppimaan sinusta, vaikken aina edes halua! Mutta janoa tätä tietoa, janoan niin paljon koska sinusta on tullut minulle täysin ventovieras! En voi kutsua sinua edes perheenjäsenekseni, vai voinko? Nämä kaikki vuodet vain etäännyttää meitä, erottaa yhä enemmän ja enemmän toisistamme. Haluaisin nauraa kaikelle tälle paskalle! Haluaisin vain sulkea silmäni kaikelta tältä.. Mutta tämä vihaaminen käy aina vain vaikeammaksi. Aina kun saan hyvän syyn inhota edes sinua, tunnen häpeää itseäni kohtaan. Miksi teen näin? Miksi rankaisen itseäni, jos sinä kärsit vielä enemmän? Oikeasti, minä en helvetti vieköön tiedä mitään, ja silti syytän sinua. Jokapäivä etäännymme, en edes tiedä missä asut, miten voit, tai mitä nykyään teet. Vaikka aika hyvä arvaus minulla taitaa silti olla.. Luulin aina tuntevani sinut, mutta tässä sitä taas ollaa tietämättöminä. Ei siis mikään ihme ettet voinut oman menneisyytesi takia jäädä. Ja minä syytin tästä kaikesta itseäni. Silti, miksi minä tunnen ikävää, miksi kyynelehdin ihmistä joka salaa aina vain enemmän asioita? Mutta minähän saatan olla ihan samanlainen? Olenko? Salaanko sinulta asioita? Kyllä, minä olen samanlainen! Salaan asioita.. Mutta sinä salaat vielä enemmän! Salasit minulta ja siskoltani aborttisi ennen minua, salasit vielä paremmin pahoinvointisi. Jos minulta vielä joskus kysytään mitä tästä kaikesta tuumin, niin kerron sitten tämän; Kai hän haluaa unohtua tai muuten vain hitaasti kuolla.. Ei minulla ole tähän kysymykseen oikeata vastausta. En ole ikinä ajatellut tätä näin pitkälle, mutta se iski alitanjuntaani tänään. Mitä jos häpeät itseäsi niin paljon, että haluat vain jo kuolla pois? Minun silmissäni se ei olisi mikään uutinen, mutta silti mistä minä sen voisin edes tietää. Ehkä olen vain niin huolissani ja samalla myös pahoillani, että kaiken tämän piti mennä näin. Olen avoimmesti kertonut ihmisille miten vihaan sinua, ja myös myöntänyt että jos joskus kuolisit niin ihan varmasti itkisin. Miksi? Siihenkin on olemassa hyvä syy! En ole tunteeton eläin, kyllä minullakin on tunteita. Vaikka olisin kuinka tahansa julma, niin tämä on vain yksi tapa selviytyä! Olen myös kai pelkurikin, koska en uskalla olla kanssasi tekemisissä. Tämä välimatka erotti meidät, sekä kuluneet vuodet. Mutta ehkä näin on kuitenkin paljon parempi? Minun ei tarvitse enempää satuttaa sinua. On kai parempi olla täysin ventovieras, kuin perheenjäsen jota yhteydenpito ei voisi enempää kiinnostaa.

Joulu meni mitä parhaiten, pitkästä aikaan olo oli kotoisa vaikka lunta ei ole. Sain mahdottoman toiveen perheen parissa toteutettua. Silti en uskalla kolmen vuoteen kirteelle sanoa HAHHAHAA, siitäs sait! Tänä vuonna joulu meni hyvin, mutta entä ensi vuonna? No en halua alkaa spekuloida etukäteen, sen näkee sitten. Ainakin haluamani jouluaatto meni niin kuin sen pitikin mennä, eli mukavasti. Olisin kyllä halunnut äidiltä edes kortin jossa toivotetaan hyvää joulua, mutta enpä saannut. Tulen aina kaipaamaan äitiäni, vaikka äitini on vielä elossa, niin hän ei ole se sama henkilö niin kuin ennen. Alkoholin käyttö näkyy jo kasvoilla, sekä muutenkin kehossa jopa muistikin pätkii kuulemma sieltä ja täältä. Pahinta varmaan on se, että hän on ilmeisesti kieltänyt niiltä henkilöiltä sen, että hänen olinpaikkaansa ei saa kertoa. Kyllä hän tajuaa miten paljon kaipaan häntä sisareni kanssa. Se on vain hänen tapansa ottaa ja kadota tielle tietämättömille. Ja sitten kun sitä kaikista vähiten odottaa, niin *pufh*.. Hän on taas sotkemassa kuvioitamme. Nyt vain odotan ja odotan jospa sieltä kuuluisi se *pufh* ja tulisi kuuluisa ilmestyminen näyttämölle. Alan pikkuhiljaa inhota itseäni yhä enemmän, koska muistutan äitiäni aikalailla.. Ja jos äitini delaisi tuosta noin vain esim. maksa pettää, tulee yht'äkkiä veritulppa tai jotain muuta pahempaa.. Niin sitten joskus vuosien päästä sukulaiset avautuvat ja alkavat toistaa niitä samoja fraaseja, kuin: tiesitkö miten paljon äitisi rakasti sinua tai aina kun katson sinua, näen sinussa ripauksen edes mennyttä äitiäsi. Juuri tuollaisia asioita en halua kuulla! En halua, että äitini päättää potkaista tyhjää vain sen takia että on kokenut olevansa luuseri vailla toivoa, että olisi tuntenut epäonnistuneensa äitinä olemisessa. Jos joskus näkisin äitini ja minulla olisi sanavalta niin sanoisin miten paljon olen kaivannut häntä, sanoisin että tekosi satuttaa minua kun kiellät sen pienen tiedon missä olet. Sillä jos jokus kaipaisin viisaita elämänopetuksiasi niin et ole täällä niitä jakamassa. No tuskin tulen koskaan kaipaamaan niitä, mutta pointti on se, että haluan vielä sen pienen osan äidistäni takaisin sillä tiedän, että kaipaat meitä. Tiedän, että häpeät itseäsi kun et ollut läsnä elämässämme jne. Nytten minusta vain tuntuu, että et välitä tippaakaan mitä meille tapahtuu. Jos esim. kuulisit jomman kumman meistä kuolleen, mitä tekisit? No saisit uuden tekosyyn juomiseen, voisit rypeä itsesäälissä vielä enemmän ja tuhoaisit inhimmillisyytesi luultavasti kokonaan pois jo pelkillä elämäntavoillasi. En halua pahaa sinulle, mutta välillä väistämättä toivoisin ettei minulla olisi äitiä, eikä tätä turhaa tuskaa harteillani. Pelkään kokoajan, että kuolet. No joka tapauksessa kaikki ihmiset kuolevat jossain vaiheessa pois tästä maailmasta, mutta en halua menettää äitiäni vain sen takia että hän ei tiedä mitä minä tai siskoni yhä tuntee. Sillä tunteista ei ole helppo puhua, ja se on todettu liian monta kertaa. Ilmeisesti se on joku geenivirhe meidän perheessämme, että kaikki pitää vain padota sisään ja päästä sitten ulos kun on liian myöhäistä. Ja näin kävi sinulle. Padoit tuskasi, ja sairastuit alkoholistiksi. Nyt on enää ajankysymys milloinka potkaiset tylysti tyhjään. Toivottavasti olet katkera edes hieman itsellesi, kun katsot peiliin ja toteat että sinun kaksi rakasta tytärtäsi eivät tiedä sinusta enää mitään, että olet tullut ventovieraaksi josta ei ikävä kyllä enää usein suvun kesken puhuta. Niin pahalta kuin se tuntuukin, niin tule jo helvetti järkiisi ja tajua se mitenkä toimintasi järkyttää meitä! Eipä tässä muuta, kiitos.

Ja tässä se tuli, vuosia mittaan. Jippii ääni pääni sisällä hiljaa huutaa, mutta tunne on kaikkea ihan muuta.. Pitihän niitä juhlia, mutta juhlinut niitä en. Kaverilla yöunet olivat jääneet väliin, toki uskon sen, koska tiedän. Kenenkään elämä ei ole yksinkertainen tai ruusuilla tanssimista. Niin ja sitten jäin työttömäksi, ja olo tuntuu jotenkin huteralta. Ihan kuin en saisi mistään kiinni. Kai jokainen kokee jäävänsä joskus loukkuun, siihen tietoon että eteen tulee esteitä tai juuri sillä hetkellä ei ole mitään mistä voisi taistella. Minä taistelin ja hävisin. Ei tämä työttömyys minua niinkään harmita, olin harjoittelijana sen 6kk ja heillä ei ollut tarvetta palkata minua sinne. That's it. Ja sitten ois joulu-aattokin tulossa, no okei siihen on niinku 18 päivää jäljellä, ja sen jälkeen siitä laskettuna eteenpäin ois 9 päivää niin muutan kaksioon. Vähän isompaan vuokra-asuntoon. Bonuksena tiedän sen, että tuki ja turva on lähellä. Mutta onhan minulla suunnitelma! Aion niin sanoa työttömyyden kirteelle EI ja jos en saa töitä niin hitto miehän aloitan sitten oppisopiksella jossain. Ajatuksina on ollut, että voisin lukea uuden ammatin ja paras idea olis se suorittaa oppisopimuksella, koska miehän olen jo lukenut yhden tutkinnon. Niin kai siitäkin on jotain hyötyä? Olen jopa tullut siihen päätökseen, että ennen selvisi paljon vähemmällä. Nykyään pitää tehdä enemmän ja kokoajan kouluttaa itseään joko lukemalla uuden ammatin tai kohottaa statustaan esim. ammattikorkeakoulussa. Ja onhan sekin mahdollisuus käyny mielessä, että menin ''nolaamaan'' itseni ammattikorkeakouluun.. Juu, EI. Ei kiitos! Semmoiset koulut on tarkoitettu niille, jotka haluavat kokoajan yletä korkeammalle ja korkeammalle. Minulla oli rytmi johon mitoitin koko elämäni, kalenteri buukattuna. Mutta nyt en tiedä mitä helvettiä olen tekemässä, tai missä näkisin itseni viikon päästä? Tuntuu oudolta, kun elämä ei ole sitä mitä se ennen oli. Ja sitten leikin aina silloin tällöin salapoliisia kun selvittelen missä äitini voisi olla. No ainakaan hän ei ole kuollut, se tieto vähän lämmittä mieltä. Ei tarvitse murehtia ainakaan hautajaisia. Ja oishan miulle ja pikkusiskolleni poliisi jotain jo ilmoittanut jos äidilleni olisi tapahtunut jotain. On vain pieniä murheita, joista pian kasvaa isoja huolen aiheita. Ja niihin pitäisi pureutua. Ole positiivinen niin kyllä kaikki asiat järjestyy, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin se kyllä toimii. Aina on asiat ollut hyvin. Vielä ei ole tullut sellaista estettä eteen minkä yli taikka ali tai edes kiertämällä ei pääsisi ohi, niin silloin olen mennyt vaikka väkisin läpi.

Mitä Joulu on minulle? Kysyn tätä melko useasti itseltäni, pohdin sitä. Joulu on yksin olemista, joulu kaukaa katsomista, joulu on odottamista, joulu on ohi menevää riemua, joulu on mitä kullekin on. Minun joulut ovat kyyneliä, muistelua, odottamista joka päättyy mielipahaan. Jo kolme joulua peräkkäin! Viime joulu oli katasrofia.. Oli suuret puheet mitä tehdä, mutta puheet jäivät puheeksi. Nytkin odotan taas innolla minkälainen joulu tästä tulee, vaikka pelkäänkin sen samaistuvat kolmeen viimeiseen. En halua tulla kavereille riesaksi. Minusta joulu pitäisi viettää perheen kesken! Mutta viime joulut, jos kolmea joulua verrataan peräkkäin.. Onhan niissä aina ollut hyvää, edes hiukkasen. Suren sitä kun rakkaimmista rakkaimmat lupailevat asioita kuten: vietetään mukava hiljainen joulu.. Eipä sitä joulua vain vietetä. Ehkä olen kasvanut jouluilosta yli, en haluakaan sitä viettää kun tiedän jo valmiiksi mitä saan odottaa. Lisää särkyneitä lupauksia. Pelkään, että isä taas päättää vetää lärvit kuten viime jouluna.. Rehellisesti sanottuna en edes muista milloin vietin mukavan joulun perheen kesken! Tiedän, että isällä & siskollani on omat suunnitelmansa, ja tiedän myös senkin että isän sekoilut eivät vain satuta minua. Jopa oma pikkusiskoni pelkää, että jäisin ypöyksin jouluaattona. No se ei olisi ensimmäinen kerta! Viime jouluaattona melkein kävi niin, kunnes paras ystäväni kutsui minut heidän luokseen toisena päivänä eli jouluaaton jälkeisenä päivänä. Vietin ehkä maailman parhaimman joulun siellä, tietäen että en olisi yksin. Eikä tästä ole helppo kirjoittaa. Tuntuu kuin maailma sortuu rikottujen lupauksien keskellä. Suoraan sanoen kaikki joulut ovat menneet melkein aina päin prinkkalaan! Kun isovanhemmat kuoli pois, se oli isälleni kova paikka ja on yhä vieläkin. Joulut ovat mitään sanomattomia. Enkä osaa enää niinkään odottaa. Se on nykyään minulle joulukorttien kirjoittamista ja hyvää joulua tekstiviesteillä saamista. Mutta onko se niin paljon pyydettyä, että saisin viettää mukavan rauhallisen joulun siskoni ja isäni kanssa? Toivon sydämeni juuria myöten, että tämä joulu poikkeaisi, eikä samat kolme joulua tekisi paluuta. Se, että en ole enää väleissä omaan äitiini on jo kova paikka niellä/hyväksyä. Mutta se, että tälläinen etääntyminen varsinkin joulun alla on jo surullisinta mitä tiedän. Haluan viettää mukavan, joulun jonka aikana minun tai siskoni ei tarvitse muistella mielipahana sitä miten se päättyi, tai sitä jäinkö yksin toisten siipien suojaan. En halua pahoittaa kenenkään mieltä, kun sanon että haluan viettää joulun isän ja siskon kanssa. Ja silti urhea ratsuväkeni saapuu viime minuuteilla pelastamaan minut kyyneleiltä. He tietävät, että minuun sattuu, he tietävät että en ole aina niin vahva kuin annan ymmärtää. Ja kyllä kai hekin ovat pahoillaan siitä miten saan aina vain olla yksin. En seurustele niin kuin siskoni, joten en voi oikein viettää joulua kenenkään speciaali tapauksen kanssa, paitsi sitten taas niitten jotka tietävät tämän pienen perheongelman, joka on syntynyt tavaksi. Tiedän, että en ole yksin. Minulla on aina joku jonka luokse voin mennä viettämään joulua, mutta se ei ole sama asia kuin oman perheen kanssa. Ja sori tää ihan hirvee purkaus, mutta kyllä tämä kirjoittaminen julki kummasti oloa keventää. :D

Ja taas kävi näin, lopputulos ei miellytä.. Kyllä tämä tästä, pitäisi vain jaksaa koittaa uskoa. Miksi jotkut asiat eivät mene niin, kuin on ne aluksi suunnitellut? Niin miksi? Vaikka masentaa, nii ei saisi luovuttaa. Se on vähän niin, kuin nouseva aurinko, sekin käy ''tavallaan'' töissä. Nousee joka aamu, ja laskee aina illan päätteeksi. Juuri tällä hetkellä mikään asia ei tahdo luistaa, ei edes näyttää hitusen sitä valoa, että hei edessäsi on ovi, haluatko kenties avata sen?! No, mutta sitä ovea ei vain ole! Ja kylläpäs ärsyttää. Teet jotain ja toivot saavasi siitä jotain myös takaisin, mutta hei! Ei elämä mene niin, että annetaan sen toivoissa jotta saisi jotain takaisin tilalle. Tiesin sen silloin, kun tein päätöksen. Tiesin mitä odottaa, ja silti toivoin saavani sieltä edes töitä jatkossa. Eihän sitä koskaan voi varmaksi tietää. Ja sitten toiseen ongelmaan, ai että niitä vain tulee ja tulee lisää! Heti, kun sitä edes luulee että elämä näyttäisi vihreää valoa, niin ei! Ei sitten millään. Aluksi menee tosi hyvin, ja sitten alkaa hidas äkkikuolema, pudotus. Vähän niin kuin pörssiromahdus! Miuta kerta kaikkiaan ärsyttää sellaiset henkilöt, jotka käyttää sen annetun hetken verran hyväkseen. Sen siitä saa, kun yrittää luottaa niihin tai edes uskoa hitusen. Jospa ne pahat tavat vain unohtuisi ja parannuksia alkaisi näkyä! No näkyykö? Ja ei, en näe näitä muutoksia näissä kyseisissä ihmisissä. Ja sitten on taas niitä ihmisiä, jotka valehtelevat korvat punaisina. Niin, että tälleen taas kerran. Miksi edes yritän toivoa parempaa? Ehkä siksi, että ihmeitä tapahtuu vai siksi, että olen imbesilli. Sellainen toivoton tapaus? En jaksa, mutta silti yritän. Mutta kysymys kuuluu: riittääkö se, vai vaaditaanko vielä tekemään enemmän asioiden hyväksi? Ai, että tää purkaus teki hyvää. Nyt on heti parempi fiiliskin! ^^

On tapahtunut niin paljon, niin lyhyeessä ajassa. Välillä se kauhistuttaa, ja toisinaan se kiehtoo. Yksi puhelinsoitto voi saada henkeä haukkomaan, miettimään asioita eri valossa, eri näkökulmista. Ja toisinaan sitä tietoa ei voi vain sulattaa sormia napsauttamalla. Ei sitten millään. Ja vaikka kuinka haluaisin auttaa, niin en tiedä osaanko, voinko tehdä vielä jotakin? Nyt voin vain kuunnella ja tarjota olkapäätä. Tai siis osaan auttaa, mutta riittääkö apuni? Mietin nyt ihan hirveästi! Toisinaan, silloin kun itse olen pahassa jamassa käännyn heti puoleesi. Voin luottaa siihen, että minulla on edes joku ystävä olemassa kenelle voin avautua ja kertoa huolenaiheeni. Tietysti kaikilla on omat murheensa. Joskus eteen tulee seinä mitä ei voi kiertää, vaikka kuinka haluaisi.. Vaan! Siitä mennään sitten läpi, katsomatta taakse päin. Ja se mikä on tapahtunut jääpi historiaan ja minuutit sen kuin venyvät hitaasti eteenpäin. Tiedätkö, joskus ystäviin saa ja kannattaa takertua, jos on vaikea olla! Voi puhua, voi vain olla, joskus ei tarvita edes sanoja kertoakseen miten voi! Kun ystävilläni menee hieman huonosti, niin minä olen täällä. Ja sitten toisin päin, he ovat minua varten niin kuin vanhassa sanonassa: ''Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta''. Olemme vahvimmillaan silloin, kun emme tunne yksinäisyyttä ja voimme paljon paremmin. Ainakin minä itse henkilökohtaisesti nukun yöni paremmin silloin, kun tiedän miten muilla edes menee.

Se olen vain minä. Työpäivän viimeisellä tunnilla juoksen vessaan laittamaan ripsaria! Lähden Pasilaan työpäivän jälkeen odottelemaan seuralaistani, mutta sitten pahukseni huomaankin minuuttien jälkeen, että Jokerit matsi alkaakin vasta ensi viikon tiistaina (huokaus) menin siis viikkoa etuajassa sinne.. Joten otin seuraavan junan kohti helsinkiä. Eksyn kotimatkalla kuitenkin anttilaan, mutta käsiini ei tällä kertaa tarttunutkaan mitään mukaan. Ehkä parempi onni olisi huomenna! I hope so.. Vaikka ei ostaminen aina ole etusijalla. Saapi nähä mitä keksin kaverin kanssa kaupungilla huomen iltana töitten jälkeen. Ja omaksi iloksini huomasinkin, että tekstiviesteihini ei vastata. No, en suutu. Kerrankin olisi aikaa jutella, niin halutaan pitää mykkäkoulua. Olen malttamaton ja vaihdan mieltäni enemmän, kuin vaatteita päivässä! Oloni tuntuu nyt niin poissa-olevalta, ja näen alieni kauhu-unia. Jippii, eikä kukaan jaksa kuunnella joten kekkasin, että voin ne yhtä hyvin tännekin kertoa. Kauhu-unessani juoksin jotain lentävää esinettä pakoon, toisin en muista mikä se oli, oikeastaan en edes nähnyt sitä, pakenin vain. Viimeinen muistikuva koko unesta oli se, että pakenin jatkuvasti, piileskelin kerrostaloissa, välillä metsissä, ja päälleni satoi aina vain verta ja sitten sinne tuli letku joka imi ihmisen sisään. Vähän niin kuin Maailmojen sota -elokuvassa. Ja se uni oli tosi pelottava.. Työkaveritkin vain nauro miun unelle. No täytyy kyllä myöntää, että nyt näin jälkeen päin se uni, no se on kyllä aika huvittava ja tavallaan sairas. Tänään myös kävin syvällisen pohdinnan itseni kanssa, mietin haluanko elämältäni enemmän vai tyydynkö tähän mitä minulla nyt jo on? Täytyy kyllä tämäkin myöntää, että tälläiset pohdiskelut eivät ole helppoja, lopulta tulin siihen tulokseen, että en saannut kysymykseen vastausta. Toisin sanoen jätin pohdiskelu-leikin kesken. Ja nyt odotan innolla, että tulisi talvi ja sataisin kevyt lumipeite maahan ja saisin käyttää uutta talvitakkiani, koska syksytakki se ei ole! Vaikka ulkona onkin jo aika kolea ilma, niin saisi jo tulla hieman pakkastakin! :)

Kello on ties miten paljon, kolea syys-ilta, aurinkokin on jo aikoja sitten laskenut alas merien taakse. Kävelen mustassa syystakissani lähimmälle r-kioskille. Pitää saada suklaata ja energiajuomaa. Pelko nousee niskavilloissa asti. Katselen olkapään yli jatkuvasti. On ollut hirveästi tämän vuoden aikana juttua uutisissa miten teinit övertelevät tai pahoinpitelevät tuntemattomia. Ei pitäisi lukea tuollaisia uutisia, mutta luen silti.. Meinasin jopa soittaa puolitutulle, kuinka peloissani olin kadulla jossa ei ollut pahemmin liikennettä eikä kunnon valaistusta. Vihaan syksyä ja sen pimeitä iltoja. Voisin melkein hukkua tähän asfalttiin, koska pukeudun mustaan. Ihan kuin se minut mukamas pelastaisi?! Ehei.. Kerjään pelollani ongelmia, ja varmasti jossain vaiheessa joku hoksaa kuinka katselen olkapääni yli hermostuneesti nuoria ja vähän vanhempiakin ihmisiä, miten he övertelevät/kiroilevat jatkuvasti toisillensa.. Ja sydämeni hakkaa kahtasataa taukoamatta! Niin pieni matka voikin tuntua ikuisuudelta, odotan että puskien takaa tai nurkan kohdalla joku hyppää eteen ja huutaa ''BUU'', sainpas sinut nalkkiin! Ja sitten kerran kuulin kaveriltani miten häntä oltiin pelästetty pahemman kerran kadulla. Hän ja hänen pikkusiskonsa olivat säikähtäneet niin pahasti, että oli melkein nyrkistä tulla silmään sille säikyttelijälle. No jos miulta kysytään, niin sen se pikkunilkki/juoppovanhus olisikin ansainnut! Kuinka kauan pitää jaksaa odottaa, että talvi tulee tänne lumimassojensa kanssa? Kaipaan lunta, koska silloin ei ole niin pimeää! Ja lumi on niin kaunista, niin valkoista ja kimaltelevaa.. Ja muutenkin, talvi on kaunis vuodenaika. Onhan syksykin, mutta pimeydestä en niinkään välittäisi. No enää ei tarvitse odottaa kauaa, luultavasti jo ensikuussa sataa lunta.<3

Mikä saa meidät vaiteliaiksi, niin hiljaisiksi kohtaamistilanteissa? Jos näen jotain, sanon heti asiani. Olenko yhtä rohkea, möläytänkö jotain tosi noloa? En pelkää huomista, en tätä elämää. Kohtaan sitä joka päivä, vaikka aina joskus se ei ole helppoa.. Tulee esteitä, sydän lyö epätahtiin vaikeissa tilanteissa, tai aina joskus se tuntuu siltä. Mitä toiset ihan oikeasti näkevät minussa? Kauniin vaiko kenties ruman ihmisen? Monesti minulta kysytään ikää, miksi? Ettekö te näe, että olen aikuinen ilman meikkiä? Välillä mietin mihin tämän maailma on menossa, uskallanko kohdata sen ilman sotamaalaustani? Luonnollinen aina paras vaihtoehto, näin minulle hoetaan. Missä menee oikeesti se raja? Käytän meikkiä, kun tahdon tuntea itseni edes joskus vetävämmän näköiseksi, ihan pikkasen. Ja heti saan perääni perseen nuolijoita, iskijöitä. Okei, ehkä mä tätä vähän itse kerjäsinkin! Ja kun näytän luonnolliselta, en olekaan niin mielenkiintoinen. Aika mielenkiintoista vai mitä? Ihmisillä tuntuu katse heti kääntyvän, kun he näkevät ihmiset sotamaalauksensa kanssa, tai he pukeutuvat erilailla. Me emme halua olla toistemme kopioita! Kyllä minullakin katse kääntyy jos esim. näen komean jätkän armeija-uniformussaan.. No kelläpä ei katse kääntyisi, haloo naiset.. Pointti on se, että emme kiinnitä tarpeeksi huomiota ympärillä oleviin henkilöihin. Katsomme säälittävästi jotain invalidi-ihmistä ja ihailemme anorektisiä malleja, ei ihme että meillä vääristyy todellinen maailman kuva täydellisistä ihmisistä, koska täydellisiä ihmisiä ei vain ole olemassa! Olen kyllä mielissäni, että minua luullaan nuoreksi, mutta se että joku luulee minua teiniksi on jo aikamoinen loukkaus! En ole teini, en polta, en kiroile kellon ympäri, en juo, en hengaa itseäni nuorempien seurassa vain ollakseni cool. Juu, ehei ihmiset, älkää tehkö ulkonäön perusteella tuomioitanne! Niin ja meikistä sen verran, että kun käytän sitä niin näytän omasta mielestäni ihan ikäiseltäni ja kun en käytä, nii näytän yhä omasta mielestäni ikäiseltäni. Joidenkin mielestä näytän silti itseäni nuoremmalta, okei ei siinä mitään pahaa ole, mutta heti kun ostan jotain jossa tarvitaan papereita todistaakseen että on täysi-ikäinen niin, hei ihmiset ottakaa se silmä käteen! Noloin tilanne mitä minulle on käynyt on se, että menin kerran primaan ostamaan yhtä peliä jonka ikäraja oli silloin K11 vai K12, en muista, niin.. Minulta kysyttiin papereita, frendi vieressä repes nauruun ja olin silloin 18 vuotias! Plus, minulla ei ollut silloin papereita mukana. Silloin vannoin itselleni, etten astu jalallanikaan siihen kauppaan enää ikinä ja se vannomus on pysynyt vieläkin. Mutta nykyään mä ja sen mun frendi vaa nauretaan tälle tapaukselle vatsat kipeinä. xD

Olen elämäni aikana ollut aika onnekas. Saanut ihania ihmisiä ympärilleni, tutkintokin takataskussa, nähnyt valoa pimeän tunnelin päässä. En ole niin yksin, vaikka välillä niin luulen. Lapsuudessa on ollut ylös- ja alamäkiä. Yritän niin kovasti olla läsnä muiden elämässä, että välillä unohdan sen mitä itse haluan! En osaa olla itsekäs (luovutan helpolla), olen lempeä, liian kiltti, suutun tosi usein mutta harvoin kiehun yli. Osaan olla tyyni, jopa sellaisissa tilanteissa kun saisi näyttää pelkonsa. Olen se vankkumaton muuri, jonka sydän on titaania. Kumpa olisikin.. Se murtuu, se halkeaa, välillä en saa henkeä eikä itku auta asiaa. En muista mitä ihastuminen tarkoittaa, onko se perhosia vatsassa? -Saatan toki jonkin aikaa ''hehkuttaa'', henkilö sitä ja tätä, mutta jonkin ajan kuluttua en muista koko henkilöä. Ja olen taas se sama tylsimys, jonka jutut vielä kaveripiirissä luistaa. Mutta sitä en tajua, miksi ihmiset tulevat kyselemään tai toteavat sangen kauhistuneen näköisinä miksei minulla ole ketään! Miksi pitäisi olla? En taida haluta ketään, vaikka välillä tulee semmoinen tunne, että hei miksen minäkin voisi elää onnellisemmin jonkun kanssa? Mutta minähän olen onnellinen, enkä taida tarvita ketään. Yksi ihastus vuodessa riittää sen muutaman viikon ajan ja sitten taas kuljen avoimmin mielin yksin tai no ystävien kanssa. :)

Yritän rohkaista, mutta välillä se on vaikeaa. Pitää pysyä lujana ja samalla hyvinkin ymmärtäväisenä. Luulin jo hukanneen paloja itsestäni, sen heikkouden, fobian. Sinä peilasit, itkit hartaasti siellä bussipysäkillä, metron tapahtumat järkyttivät. Lohdutin. Tuntui, kuin olisin lohduttanut itseäni. Heikko, särkymäisillään, silmissään himmentynyt ilonpilke.. Tuttuja tunteita. Raskaita, mutta tuttuja. Sydäntä kirpaisee, kun ei voi auttaa pelkotilan ohi, pakko pysyä paikoillaan ja sivusta katsoa. Auttavatko puheeni? Olet minulle, kuin perheenjäsen, enkä voi katsoa sivusta tai haukkua miten tyhmää on pelätä pimeää ja juoppoja, koska näen kadonneen itseni hänessä! Olet vielä nuori, ja uskon että löydät tavan päästä fobiastasi ehkä jopa eroon tai vähintään elämään sen kanssa. Säikähdin toden teolla, kun katsoit itkuisin silmin minuun ja kysyit miten minä pystyn olemaan näin hillitty ja rauhallinen, etkö pelkää? Vuosia sitten olisinkin pelännyt, ja pelkään kai vieläkin (ainakin pikkuisen). Kerroin sen. Puhuminen helpottaa, halaaminen vielä enemmän. Minulla ei ollut nuorempana ketään kelle avautua, ennen kuin muutin lastenkotiin.. Siellä ongelmiini vasta purauduttiin ja monen vuoden toipuminen sai alkaa. Olen vieläkin rikki, tuskin koskaan parannun täysin ennalleen, mutta mitä vanhemmaksi tulin, ehdin jo unohtaa ne pahimmat pelkoni. Tänään näin miten ystäväni itkee pelosta ja itse seuraan heikkona sivusta. Sanotaan, että haukotus tarttuu, mutta.. samoin tarttuu pelkokin! Joten kysyn nyt teiltä, mitä te pelkäätte? Ja onko pelolla olemassa ikärajaa, milloin se vähitellen katoaa tai jää paikoilleen itämään? Mitä pelko on? Miksi me pelkäämme?

Annan tuhkan laskeutua ja pyydän anteeksi seuraavana päivänä. Olen tosi surkea siinä! En kerta kaikkiaan osaa pyytää anteeksi. Olen nokkava, inhottava väsyneenä, OLEN, OLEN, OLEN.. Turha sitä on kieltää! Mutta turha siitä on myöskään masentua! Joskus on hyviä päiviä, ja joskus ei, joskus huonot asiat saisivat mennä luvan perseeseen. Harvoin edes riitelen tai auon päätäni mutta.. Sitten väsyneenä.. Se on ihan eri stoori! Olen väsynyt kyyneleihini ja silti valutan niitä, olen väsynyt kulkemaan kehässä ympäri ja silti kuljen. Ensin myönnän ja heti perään kiellän. Yep, tulit oikeaan osoitteeseen: tässä puhuu neiti sekopää! Pysyttelen aina varpaillani sillä pelkään kantapäät edellä putoamista.. Ja tässä minä sitten taas olen mustelmilla. Käsivarressa iso mustelma verenpurkauksineen (kuhmuineen). Kollega kysyy kuka sinua pahoinpiteli ja vastaan, että törmäsin oveen. Kulmien kohotus, mahtaako uskoa? Ihan sama mulle, mutta totta se on! Pysyttelen masentuneena poissa koneelta, joskus saatan olla päiviäkin pois, sekä pidän kännykän kiinni. En jaksa muille puhua, kyllä tämä tästä! Se menee ohi, eikä kukaan ole syypää siihen. Mutta nyt on puhelinkin pidettävä auki, ei sitä koskaan tiedä kuka soittaa, kuka on hädässä, kuka kaipaa olkapäälle taputtajaa, kuka kertoo onnen uutisensa, kuka, kuka, kuka jne.. Tänäänkin juttelin eräälle ihanalle lapsuuden ystävälle, vai pitäiskö sanoa parhaan kaverin kanssa. Ja haukku hitto soikoon pystyyn, no olenhan mie tavallaan syypää siihenkin etten pidä sitä helvetin luuria äänellisenä.. Hehheh.. Ja mitä tästä opinkaan? 1.) MUISTA KATSOA KÄNNYKKÄÄ AINAKIN KOLMEN TUNNEIN VÄLEIN.. 2.) OLE HILJAA PIDÄ MÖLYT MAHASSA! Ja sitten en noudata omia neuvoja.. Hyvä minä! xD